Vuosi 2018

Musiikin puolella, yllätys yllätys, tuli taas kuunneltua niitä samoja vanhoja, paras uusi löytö oli The Buggles, jonka molemmat levyt ovat oikein mainioita. Jotenkin ne vain iskevät omaan makuuni. Suosikkibiisejä oli ainakin A Flock of Seagullsin Space Age Love Song (laitetaan tämä Jennifer Connellyä sisältävä video, kukaan tuskin valittaa). Myös Alison Moyetin The Windmills of your Mind -versio iski, eivät ole kyllä muutkaan versiot oikein tuttuja https://www.youtube.com/watch?v=-vfAi9HS4BQ Myös Dexy's Midnight Runnersin This Is What She's Likestä taisin innostua tämän vuoden puolella https://www.youtube.com/watch?v=o94-YJlyCa4

Elokuvia tuli katsottua aika laiskasti. Kesällä tuli nimittäin katsottua Babylon 5 uudelleen, ensimmäisestä katselukerrasta oli 10 vuotta. Jos olisin B5-urakan saanut nopeammin hoidettuja niin ehkä olisin uudelleenkatsellut myös Twin Peaksin, jotenkin se pitää katsoa kesällä tai alkusyksystä. Loppuvuodesta innostuin taas katselemaan elokuvia. Paras 2018 katsottu oli Inside Llewyn Davis, se odotti kovalevyllä kauan ja kyllähän se tiesi hyväksi, mutta ei ollut sopiva katselufiilis aiemmin.

Kirjoja tuli luettua 52 eli varsin hyvin, koska mukana useita mammuttiteoksia ja vaikeita tapauksia (luin tänä vuonna Finnegans Waken! FW tuo kyllä hauskoja tuloksia googlen kuvahaussa). Parhaita olivat Faulknerin Absalom, Absalom, Randin Kun maailma järkkyi, Täällä Pohjantähden alla, McCartryn Veren ääriin, Pynchonin Against the Day. Elämäkertojen puolelta esimerkiksi Phil Collinsin omaelämäkerta ja pari kirjaa Roman Polanskista. Myös Jussi Parviaisesta kertova Jumalan rakastaja oli hyvä, en tiennyt miehestä paljoakaan lukuunottamatta uudempia kohuja, mutta kirjan perusteella todella viisas henkilö.

Vuosi 2017

Muistelin että olin jo virallisesti julkistanut blogin kuolleeksi, mutta en näköjään. No, olisin silti kai tehnyt 2017-katsauksen jonnekin.

Musan puolella meni taas siihen että kuuntelin niitä samoja vanhoja juttuja. Toki jotain aiemmin tuntemattomia kuunnellut myös. Tänä vuonna olen diggaillut paljon Yesiä (joka on toki tuttu bändi), ja kuuntelin vihdoin jopa Tales from Topographic Oceans -mammuttia.  Sekin on hieno levy, vaikka jakaa mielipiteet.

Vuoden biisi (siis biisi josta tänä vuonna innostuin) voisi olla Underworldin Two Months Off. YouTubessa soinut paljon. Itse Hundred Days Off -levyä en ole kuunnellut vielä. Levyn aikaan Darren Eemerson oli jo lähtenyt ja monen mielestä Underworld ei ole enää entisensä. Mutta tuo biisi on mestariteos.

Leffojakaan en paljoa katsonut (alle 30). Parhaat olivat ehkä Calamari Union ja Arrival. Sarjojen puolellakin laiskottelin, Curb Your Enthusiasmin katsoin uusiksi kyllä. Yksi parhaita sarjoja ikinä. Uusia Curb-jaksoja olen katsonut hitaasti, hyviä kyllä nekin. Vuonna 2018 tekisi mieli katsoa Twin Peaksin kolmoskausi, mutta haluaisin nähdä ne vanhat kauden ensin. Ja jos oikein muistan niin toinen kausi saattaa olla vähän tuskaa kahlata läpi. Eli saa nähdä.

2016 vuoden lopussa ajattelin että lukisi sata kirjaa vuonna 2017. Minkä arvelin tarkoittavan sitä että saisi luettua 50. Mutta ei sekään onnistunut, reilu 30 oli lopputulos. Mieleenpainuvin kirja oli Klaus Kinskin Tarvitsen rakkautta, ihan WTF-kamaa.

Luettua ja katsottua

Thomas Pynchonin V oli taattua laatua, vaikka miehen ensimmäinen olikin. Kirjassa mainittiin Kuopio. V sai hetkeksi innostumaan kirjoista ja elokuvista, joiden aiheena on tutkimusmatkat, vakoojat ja yleensäkin seikkailu. Tajusin että noista aiheista kirjoja riittää, ja elokuvia/sarjafilmejä löytyy varmasti public domainina, aikakaudelta johon esimerkiksi Indiana Jonesit sijoittuvat. Muistin myös että kersana taisin ainakin yrittää lukea Tarzan-kirjoja.

No, ehä innostus ei ehkä kauan kestänyt, mutta palaan asiaan varmaan joskus. V:n jälkeen luin kyllä Robinson Crusoen. Älytöntä ajatella että se on vuodelta 1719. Lukemani versio sisälsi myös jatko-osan. Näissä vanhoissa tarinoissa on aina hienoa kuinka normaalia on, että odotetaan jossain paikassa esimerkiksi sään parantumista viikko/kuukausikaupalla.

Monty Pythonin maailma tuli myös luettua. Osa pythoneista sai kouluissa armeijakoulutusta, kaiketi silloin tavatut hahmot innoittivat Elämän tarkoitus -sketsiin https://www.youtube.com/watch?v=nLJ8ILIE780 Ja se taas varmaan tähän huomioon: https://twitter.com/northumbriana/status/795398574112706560

Pekka Tarkan Pentti Saarikoski II on nyt myös luettu, ensimmäinen osa jo vuosi sitten. Ja The Room -elokuvan teosta kertova The Disaster Artist oli juuri niin hieno kuin kehuttiin. Luulin Tommy Wiseauta vain vähän oudoksi, mutta mies onkin ihan käsittämätön. En ole nähnyt The Roomia, mutta tämänkaltaisten arvostelujen ansiosta se on varsin tuttu.

Elokuvia en ole juuri katsonut, esim Knight of Cupsin kylläkin. Pidin siitä, vaikka ymmärrän että joillekin se on huonointa Malickia, lähinnä pelkkää kävelyä. Uusin Song to Song on kai samaa maata myös. Kovalevyltä löytyi myös Rob Roy -tallennus, en katsonut elokuvaa läpi mutta kelaillessa tuli taas mieleen miksi siitä pidin kun aikoinaan televisiosta näin: Tim Roth on niin mahtavan inhottava pahis.

Yksi linkki joka on pitänyt laittaa kun on miettinyt esimerkiksi Pynchonin tai David Foster Williamsin kirjojaan varten tekemää työmäärää: http://frasierverse.wikia.com/wiki/Roz_(season_1)#1 Osataan sitä netissäkin. Kaiketi yhden miehen tuotos, tuo on siis vain yksi keksityistä sarjoista. Aluksi luulin että onko ollut joku Roz-nettisarja tjsp mistä en ole tiennyt. Pelottavan hienoa.

Sekalaista

Luen Pynchonin V.:tä, siitä tuli mieleen yksi juttu joka unohtui Infnite Jestistä kirjoittaessa mainita (muutenkin 2016-katsaus oli aika hutaistu). V.:ssä kerrotaan vitsi miehestä, joka syntyi ruuvi navassaan. Hän kulkee ympäri maailman löytääkseen jonkun joka osaisi avata sen, ja vihdoin kun joku onnistuu, miehen perse putoaa. IJ:ssä oli kertomus miehestä, joka virittelee rakennustyömaalla hissijärjestelmän köysistä ja kivillä täytetystä tynnyristä. Jossain vaiheessa tynnyrin pohja irtoaa, kivet tippuvat kuten mieskin, ja tyhjä tynnyri putoaa vielä hänen päälleen yms.

Noissa kahdessa jutussa on sellainen fiilis että olen lukenut ne joskus lapsena samoihin aikoihin. Molemmat pistivät miettimään että ovatko nämä olleet kirjailijoille uusia juttuja, vai onko joskus tämäntyylinen jopa lähtenyt jostain "vakavasta kirjasta". IJ:ssä taisi olla joku muukin samantyylinen.

Katsoin vihdoinkin Aki Kaurismäen Calamarin Unionin, se oli aivan mahtava. Mitään järkeähän siinä ei ole (elokuvassa joukko Frank-nimisiä tyyppejä lähtee matkalle Kalliosta Eiraan paremman elämän toivossa). Melkein nyt ei halua katsella niitä vakavampia Kaurismäki-elokuvia, eihän tätä voi ylittää.

Bruce Springsteenin omaelämäkerta Born to Run on hieno kirja. Kuten on myös Gogolin Kuolleet sielut, kiitos varsinkin tämän 1800-luvun lopun suomennoksen http://www.gutenberg.org/cache/epub/49404/pg49404-images.html Sen saa siis ihan ilmaiseksi ladata lukulaitteeseen yms.

Tuli vastaan mielenkiintoinen blogi: https://stopshakehoneygo.wordpress.com/ Sitä kirjoittaa Soundin toimittaja (linkin löysin tästä jutusta ).  Itse musiikkijutut eivät käsittele paljoa sellaisia bändejä mitä kuuntelen, mutta tulipahan taas mieleen että Suomessa tehdään varmasti paljon hienoa uutta musaa, pitäisi vaan alkaa kuunnella.

Infinite Jest, vuosi 2016 yms

Vuonna 2016 en lukenut kovin montaa kirjaa. Eipä siinä mitään, huippuvuodet olivat jo kauan sitten, on ihan normaalia että tahti tasaantuu. Mutta päätin kuitenkin hoitaa alta yhden mammutin viime vuonna, David Foster Wallacen Infinite Jestin. Tämän kirjan parissa vietinkin sitten pari kuukautta. Nykyään tulee kyllä vietettyä välipäivi, joten niinä päivinä kun kirjaan luin niin se eteni ihan hyvään tahtiin.

Millainen kirja Infinite Jest sitten on? Lyhyesti sanoen: todella hyvä. IJ:n pituus voi lannistaa, mutta itse en sanoisi sitä vaikeaksi kirjaksi. Tietysti on paljon sellaista mitä en tajunnut, mutta vaikka luin sen noin pitkänä aikana, niin yleensä oli helppo jatkaa ja muisti selvästi mitä mikin hahmo oli tehnyt useita lukuja aiemmin. Suurin ongelma ovat ne loppuviitteet (eräässä artikkelissa esiteltiin Wallace sanoin "novelist, essayist and footnote fetishist"), jotka ovat kyllä usein mielenkiintoisiakin. Itselleni on myös usein vaikea muistaa lyhenteitä joita Infinite Jestissä riittää.

Voin siis suositella kirjaa, jos mammuttiteokset eivät ole ongelma. Siinä on huumoria, hienoja henkilöitä, ja tapahtumat yleensäkin kirjoitettu mukaansatempaavasti (mieleenpainuvin kohta kirjassa taisi olla kun isä ja poika yrittävä korjata sänkyä). Alkoi taas tehdä mieli lukea myöskin Pynchonia. Ja toki muutakin DFW:ää jossain välissä.



---

Vuonna 2016 en siis lukenut paljoa, mutta en katsonut myöskään paljon leffoja, enkä sarjoja. Musiikinkin kuuntelu on varmaan vähentynyt. Eikö sitä vanhana jaksa? No, olen kyllä luonut vuodelle 2017 lukuhaasteen, mutta enpä sano sitä julkisesti, ei sitten tarvitse hävetä jos ei niihin lukuihin päästä. Jotenkin kyllä kirjoja on nykyään helpompi lukea. Siis kun lainaan kirjan niin se tulee nykyisin 99,99% varmuudella luettua. Jos tallennan leffan teeveestä niin katson kuukauden sisällä ehkä 5%. Ehkä pitäisi lainata elokuvia kirjastosta.. Tämän vuoden alkupuolella usea tämän aluen kirjasto muuten yhdistyy samaan verkkoon, eli lainattavaa on paljon enemmän. Hieno juttu.

Tämä blogikin on jäänyt paitsiolle, tietty yksi idea olisi aloittaa taas uusi, mutta varmaan sitäkään ei päivittäisi sitten niin aktiivisesti. Olenkin tässä miettinyt että palaisi reilusti vanhaan, eli alkaisi ylläpitää ihan perinteistä kotisivua. Siellä olisi laajempia juttua, joita voisi sitten päivittää aina välillä. Vaikkapa katsaus Genesiksen tuotantoon, kirjasuosituksia, ja tietokoneaiheista (mitä täällä ei niin ole). Saa nähdä.

Sekalaista

Keksinpä tässä että voisi kuunnella Depeche Modea. Ja hyvä niin. Tiesin kyllä että bändi on tehnyt useitakin kehuttuja levyjä, mutta ajattelin että ylistyksessä mukana on pieni synkistely/nostalgia yms -lisä, vähän niin kuin The Curen tapauksessa (vaikka Curesta kyllä tykkäänkin). Aloitin jälleen siitä tunnetuimmasta levystä eli Violatorista, ja tässä olikin taas levy jonka jokainen biisi on asiaa. Jopa moneen kertaan kuultu Enjoy the Silence sai levyn ensikuuntelulla aikaan kylmät väreet, kun sitä edelsi putki hienoja biisejä. Tietty Violator tuntuu olevan monen mielestä ehdottomasti paras DM, mutta pitää niitä toisiakin testata. Mutta kyllä tätä kuuntelee vielä pitkän aikaa.

Tässä joku aika sitten huomasin että olen katsonut vuoden aikana vain säälittävät 25 elokuvaa. No, eipä sitä viitsi pakottaa itsensä mitään katsomaan jos ei ole oikea fiilis. Mutta varmasti yleensä vuodessa tulee katsottua sata elokuvaa. Joten tein tässä 25 elokuvan listan, yritän katsoa ne ensi vuonna. Ja vaikka sata muuta. Teksasin moottorisahamurhat ehdinkin jo tsekata näin sopivasti Halloweenin aikaan. Ehkä Joulupuu on kärvennetty (Christmas Vacation) olisi hyvä katsoa myös ennen seuraavaa joulua.

Aloitin tässä jo joku aika sitten lukemaan Infinite Jestiä, että saisi edes yhden niistä mammuteista tämän vuoden aikana pois lukulistalta. Saa nähdä kauanko kestää. IJ on vähän lyhyempi kuin Sota ja rauha, mutta pidempi kuin Taru sormusten herrasta -trilogia https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_longest_novels

Jack Reacher

Kun ensimmäistä Jack Reacher -elokuvaa alettiin aikoinaan tehdä, en tuntenut Lee Childin kirjoja. En ole varma olinko kuullutkaan niistä. Mahdollisesti, mutta ainakaan en tiennyt Jack Reacherin hahmosta mitään. Joten oli hauska lukea että hän on noin 195cm korsto, ja esittäjäksi oli valittu Tom Cruise. Kyseessä on suorastaan malliesimerkki miten rooliin valitaan henkilö joka fanien mielestä on täysin väärä. Tietenkin on vaikea löytää isoja tyyppejä jotka ovat tarpeeksi hyviä näyttelijöitä, ja niin tunnettuja että tuovat väkeä teatteriin. Lee Childinkin mielestä Reacherin koko ei ole NIIN tärkeää, pääasia on että hahmo on eräänläinen voima, jota ei voida pysäyttää.

Tuo vuoden 2012 elokuva tuli aikoinaan katsottua, ja pidin siitä paljonkin. Cruise oli mainio, kuten muutkin näyttelijät. Valitettavasti elokuva ei menestynyt hyvin, taisi olla että Amerikassa oli taas ammuskeltu, ja juonen takia elokuvaa ei viitsitty mainostaa kovin paljon. Kaiketi pitkän pohdinnan jälkeen jatko-osa päätettiin kuitenkin tehdä, ja sen trailerin katsottuani päätin itse että voisi lukea nyt noita kirjoa.

Tappotahti on sarjan ensimmäinen kirja ja siitä aloitin. Jack Reacher pidätetään murhasta epäilynä, ja kaikenmaailman käänteitä löytyy. Kirja oli juuri niin viihdyttävä ja hyvä kuin toivoin. Jossain vaiheessa aloin miettiä, että onkohan Lee Child käyttänyt tähän kaikki tietämyksensä ja ideansa, ja sitä on seurannut sitten vaikea toinen kirja.

No, en lukenut sarjan toista kirjaa vielä, koska sitä ei heti löytynyt kirjastosta. Sen sijaan luin Kaukolaukauksen, ja se oli vielä parempi kuin Tappotahti. Myös mukavan erilainen, tällä kertaa ollaan Salaisen palvelun hommissa. Kolmas lukulistalla oli Tulilanka. Nyt oli ensimmäisten sivujen jälkeen jo vähän varauksia, alku kun ei vaikuttanut kovin innostavalta. Mutta niin vain kyseinen kirja oli taas edellistä luettua parempi. Näitä kaikkia kolmea lukiessa tuli mieleen että olisihan näistäkin elokuvat voitu tehdä, eikä vain uudemmista. Tulilangasta toivoisi oikeastaan minisarjaa.

Seuraavaksi oli vuorossa Linnoitus. Se on sarjan toinen osa, ja se oli jälleen laadukas, mutta ei sentään taas edellisiä parempi. Tiedä sitten miten olisin tykännyt jos olisin lukenut sen oikeaoppisesti toisena. Itse tarina on oikeastaan lukemistani Reachereista kiinnostavin, syrjäseutujen metsissä asuva ryhmä haluaa irrottautua Yhdysvalloista ja on valmis sen takia aloittamaan sodan. Varmaan tämän innoittamana tuli myös katsottua pari tarkka-ampujista kertovaa elokuvaa, Shooter (nähty aiemminkin) ja American Sniper. Katsoin jossain välissä tuon ensimmäisen Jack Reacher -elokuvankin uusiksi, joten aikamoinen jenkkisotilas-annostus tuli lyhyenä aikana.

 Viimeinen vieras taisi olla kirjoista koukuttavin. Luin sen kai jopa innostuneemmin kuin Tulilangan. En paljasta juonesta sen enempää, mutta loppupuolella tuli olo että kirja ei voi tarjota mysteeriin täysin tyydyttävää ratkaisua, ja olin oikeassa. Teksas palaa on viimeksi lukemani Reacher, taattua laatua sekin.

Voin suositella Jack Reacher -kirjoja, kaikki ovat olleet oikein hyviä.  Välillä tuntui että suomennoksia ei ole oikoluettu ollenkaan, joten jos kielitaitoa löytyy niin kannattaa varmaan lukea englanniksi. Saa nähdä jatkanko heti sarjan lukemista, pari vaikutti takakannen perusteella sellaisilta että tekisi mieli lukea heti. Mutta kai sitä voisi vaihteeksi jotain muutakin..

Metallican uusi biisi

Metallican uusi biisi Moth into Flame on kova. En ole bändin fani, ja olen kuunnellut vain neljää ekaa ja joskus kauan sitten Black Albumia. Mutta ilmeisesti tuo on muidenkin mielestä parasta Metallicaa vuosikymmeniin.

Päivän linkki: Seinfeld 9/11 -tunnelmissa

http://splitsider.com/2016/08/this-seinfeld-911-spec-script-is-insane-and-incredible/

William Faulkneria ja kirjoja muutenkin

Olin lukenut viime vuoden puolella Faulkerin Äänen ja vimman, ja vaikka pidin siitä, en tarttunut heti toiseen kirjailijan teokseen. Taisi olla että myöhemmin luin Stephen Kingin kirjaa Kirjoittamisesta (joka siis on Kingin opas aloitteleville kirjailijoille), ja tuossa teoksessa King kehui Faulkneria (ja monia muitakin). Päätin sitten jatkaa herraan tutustumista.

Seuraava kirja oli Kun tein kuolemaa, jonka tiesin jonkinlaiseksi klassikoksi. Ja todella hyvä se olikin, eikä mikään vaikealukuinen. Äänen ja vimman tyyliin kertoja vaihtelee, mutta paljon tiheämpään tahtiin. Tämä versio oli taas niitä jonka kansissa ja esipuheessa paljastettiin vaikka mitä, enkä taaskaan malttanut olla lukematta näitä selostuksia etukäteen. Ehkä sen ansiosta tarina oli suht selvä.

No, tuosta kirjasta innostuneena selailin kirjastossa hyllyä Faulknerin kohdalta, ja mietin mikä olisi hyvä seuraava teos. Meinasin jo valita Villipalmut, mutta päätin kävellä kotiin tekemään lisää tutkimustyötä. Internet osasi kertoa että Liekehtivä elokuu olisi hyvä valinta, Oudosti kirja oli varaston puolella, vaikka käsittääkseni klassikko onkin. No, opusta odotellessa huomasin ihan toisessa osastossa kirjan Ääntä ja vimmaa - kirjoituksia 50-vuotiaasta Keltaisesta kirjastosta. Siinä kaikenmaailman ihmiset kertovat heille tärkeistä Keltaisen kirjaston kirjoista. Päätin lukaista tuon kirjan ensin. Äänen ja vimman lisäksi Faulknerilta mainittiin Villipalmut, ja jälleen juoni selostettiin tarkasti. Mukava teos kuitenkin, josta saattaa löytää vielä lisälukemista.

No, Liekehtivä elokuu tuli sitten aloitettua. Viime aikoina lukeminen on sujunut kyllä varsin hitaasti, ja tässäkin meni ties kuinka kauan. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa että kyseessä on todella mahtava kirja. Kuin jokin Steinbeck-eepos tyyliin Eedenistä itään. Siinäkin mielessä että Liekehtivää elokuuta ei voi sanoa vaikeaksi, vaan se koukuttaa Eedenin tapaan. Joe Christmasin tarina on hieno ja loppupuolella eräs tohtori on suorastaan pahuuden ruumillistuma siinä missä Cathy Ames, vaikka hänelle omistetaan vain pieni osa sivumäärästä.

Faulknerista vielä sen verran että joku aika sitten Nelonen esitti hänen viimeiseen kirjaansa perustuvan elokuvan Veijarit. En katsonut enkä tallentanut, mutta kiintoisaa että Nelonen esittää välillä tuollaisiakin 60-luvun elokuvia. Samana päivänä myös Kutonen esitti myös -68 tehdyn vähemmän tunnetun Brando-elokuvan.

No, Faulknerista voisi pitää pienen tauon, mutta seuraavaksi häneltä voisi lukea sen Villipalmut tai Absalom, Absalom. Mutta nyt aloitin ensimmäisen Lee Childin Jack Reacher -kirjan. Sillä kesällähän kuuluu lukea jotain kevyempää. Ja mukavaa luettavaa tämä Tappotahti onkin. Melkein jokainen luku päättyy suureen paljastukseen, mutta ei tuollainen "halpa" lukijan koukuttaminen oikeastaan häiritse. Olin siihen tottunut jo kun luin Dan Brownin Murtumattoman linnakkeen.

Olin nähnyt jo aiemmin sen vuoden 2012 Jack Reacher -elokuvan (joka ei perustu tähän tarinaan). Ja keksin alkaa lukea kirjoja kun uudesta elokuvasta julkaistiin traileri. Kaipa ensimmäinen loppujen lopuksi teki tarpeeksi rahaa, että jatkoa kannatti tehdä. Se elokuvahan on oikein hyvä, mutta ymmärtäähän niitä jotka järkyttyivät kun 190 senttistä korstoa näyttelemään valittiin Tom Cruise..

William Faulkneria ja kirjoja muutenkin

Olin lukenut viime vuoden puolella Faulkerin Äänen ja vimman, ja vaikka pidin siitä, en tarttunut heti toiseen kirjailijan teokseen. Taisi olla että myöhemmin luin Stephen Kingin kirjaa Kirjoittamisesta (joka siis on Kingin opas aloitteleville kirjailijoille), ja tuossa teoksessa King kehui Faulkneria (ja monia muitakin). Päätin sitten jatkaa herraan tutustumista.

Seuraava kirja oli Kun tein kuolemaa, jonka tiesin jonkinlaiseksi klassikoksi. Ja todella hyvä se olikin, eikä mikään vaikealukuinen. Äänen ja vimman tyyliin kertoja vaihtelee, mutta paljon tiheämpään tahtiin. Tämä versio oli taas niitä jonka kansissa ja esipuheessa paljastettiin vaikka mitä, enkä taaskaan malttanut olla lukematta näitä selostuksia etukäteen. Ehkä sen ansiosta tarina oli suht selvä.

No, tuosta kirjasta innostuneena selailin kirjastossa hyllyä Faulknerin kohdalta, ja mietin mikä olisi hyvä seuraava teos. Meinasin jo valita Villipalmut, mutta päätin kävellä kotiin tekemään lisää tutkimustyötä. Internet osasi kertoa että Liekehtivä elokuu olisi hyvä valinta, Oudosti kirja oli varaston puolella, vaikka käsittääkseni klassikko onkin. No, opusta odotellessa huomasin ihan toisessa osastossa kirjan Ääntä ja vimmaa - kirjoituksia 50-vuotiaasta Keltaisesta kirjastosta. Siinä kaikenmaailman ihmiset kertovat heille tärkeistä Keltaisen kirjaston kirjoista. Päätin lukaista tuon kirjan ensin. Äänen ja vimman lisäksi Faulknerilta mainittiin Villipalmut, ja jälleen juoni selostettiin tarkasti. Mukava teos kuitenkin, josta saattaa löytää vielä lisälukemista.

No, Liekehtivä elokuu tuli sitten aloitettua. Viime aikoina lukeminen on sujunut kyllä varsin hitaasti, ja tässäkin meni ties kuinka kauan. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa että kyseessä on todella mahtava kirja. Kuin jokin Steinbeck-eepos tyyliin Eedenistä itään. Siinäkin mielessä että Liekehtivää elokuuta ei voi sanoa vaikeaksi, vaan se koukuttaa Eedenin tapaan. Joe Christmasin tarina on hieno ja loppupuolella eräs tohtori on suorastaan pahuuden ruumillistuma siinä missä Cathy Ames, vaikka hänelle omistetaan vain pieni osa sivumäärästä.

Faulknerista vielä sen verran että joku aika sitten Nelonen esitti hänen viimeiseen kirjaansa perustuvan elokuvan Veijarit. En katsonut enkä tallentanut, mutta kiintoisaa että Nelonen esittää välillä tuollaisiakin 60-luvun elokuvia. Samana päivänä myös Kutonen esitti myös -68 tehdyn vähemmän tunnetun Brandoe-elokuvan.

No, Faulknerista voisi pitää pienen tauon, mutta seuraavaksi häneltä voisi lukea sen Villipalmut tai Absalom, Absalom. Mutta nyt aloitin ensimmäisen Lee Childin Jack Reacher -kirjan. Sillä kesällähän kuuluu lukea jotain kevyempää. Ja mukavaa luettavaa tämä Tappotahti onkin. Melkein jokainen luku päättyy suureen paljastukseen, mutta ei tuollainen "halpa" lukijan koukuttaminen oikeastaan häiritse. Olin siihen tottunut jo kun luin Dan Brownin Murtumattoman linnakkeen.

Olin nähnyt jo aiemmin sen vuoden 2012 Jack Reacher -elokuvan (joka ei perustu tähän tarinaan). Ja keksin alkaa lukea kirjoja kun uudesta elokuvasta julkaistiin traileri. Kaipa ensimmäinen loppujen lopuksi teki tarpeeksi rahaa, että jatkoa kannatti tehdä. Se elokuvahan on oikein hyvä, mutta ymmärtäähän niitä jotka järkyttyivät kun 190 senttistä korstoa näyttelemään valittiin Tom Cruise..

Sarjoja joita pitäisi katsoa on niin paljon etten saa aloitettua yhtään. Ainakin tämän pätkän perusteella olisi vielä yksi lisää, Peep Show.

Satunnainen K-pop -biisi

Eräässä Family Guy -jaksossa Peter näkee pätkän K-pop -videota (Sistarin Touch My Body) ja sanoo "mitä tämä on ja miten voin tehdä siitä loppuelämäni sisällön?". Pitihän se itsekin tsekata. Kyseisestä genrestä en mitään tiedä, paitsi ne kauniit naiset ja värikkäät videot. Mutta YouTuben sivupalkista löytyi myös mielenkiintoisempikin biisi. Tässähän on jo kuunneltu niitä vanhoja tyttöbändejä.

Eipä silti, kyllä tuon Touch My Bodyn kaltainen hömppäkin menee. Ehkä tähän genreen tutustuminen jää silti nyt näihin kahteen biisiin. Vaikka eihän tuollaista meininkiä voi oikein inhota, ja kai tämä on malliesimerkki kesämusiikista.

Progeyö 2016

Radio Suomi alkoi lähettää Progeyötä joskus kauan sitten. En tiedä olinko mukana alusta asti, siis oliko eka kuulemani yö ihan ensimmäinen. Mutta sitä tuli kuunneltua ja kai nauhoiteltuakin noin 15 vuotta sitten. Progeyöstä kuulin kai ensimmäistä kertaa esimerkiksi King Crimsonia ja Rushia (jonka laulajaa luulin naiseksi). Ohjelmassa oli aikoinaan kolmen hengen miehitys, yksi heistä oli jo edesmennyt Matti Puhtila.

Progeyötä lähetetään milloin sattuu, ja varmaan nykyaikana ei musiikkifani enää jakseta samalla lailla kuunnella radiota yön läpi (ei sillä, silloin 2000-luvun alussa netti toki oli jo useimmille kiinnostavampi). Viimevuosina on käynyt niin että yhtäkkiä on tullut mieleen ohjelma, ja lisätietoa etsiessä onkin käynyt ilmi että se tuli viime viime viikonloppuna. Kai sen on tarkoitus tulla kerran vuodessa, mutta vuodenajastakaan ei aina tiedä.

Nyt Progeyön päivämäärä oli hyvissä ajoin tiedossa, mutta eihän sitä itsekään jaksa näin vanhoilla päivillä kuunnella radiota yön läpi. Myöhemmin kuuntelemisessa taas ei ole samaa tunnelmaa. Päätin kuunnella kuitenkin hetken, silloin soi Rush. Ohjelman formaatti oli tällä kertaa sellainen, että tunti omistettiin aina yhdelle artistille. Tuo Rush-tunti oli juuri loppumassa ja seuraavaksi tulisivat uutiset. Suljin jo lähetyksen, mutta samoihin aikoihin eräälle irc-kanavalle kotiutui joku keikalta, ja päätin laittaa linkin sinne, vaikkei kyseinen kanava mikään musiikkiaiheinen ollutkaan. Tarkkana miehenä testasin linkin, uutisia kuului vielä hetki mutta sen jälkeen alkoi soida Genesiksen Dancing With the Moonlit Knight!

Koska Genesis on maailmankaikkeuden hienoin bändi, niin pitihän se tunti kuunnella. Kappaleet olivat niitä itsestäänselviä klassikoita, mutta onhan ne hienoa kuulla miljoonannen kerran. Mielenkiintoisen kuuntelusta teki myös radiolähetyksen kompressointi. Ihmettelin hetken miten Moonlit Knghtissa kuulostaa niin erillaiselta, kunnes viisaammat muistuttivat asiasta. Radiolähetyksen pitää kuulostaa hyvältä niin monessa erilaisessa ympäristössä, että käsittelyn jälkeen kuulee selvemmin sellaisia juttuja, mitä CD-levyltä/tiedostosta soitettaessa saattavat mennä ohi.

Tämänvuotinen Pogeyö keskittyi siis aina artistiin per tunti, ja ne olivat järjestyksessä Pink Floyd, Rush, Genesis, Wigwam ja King Crimson.

http://areena.yle.fi/1-3444561

ABBA - The Visitors

Viimeisen ABBA-levyn nimibiisistä tuli innostuttua viime vuoden puolella, koko levyä olen kuunnellut vasta lähiaikoina. Ei olisi taas kannattanut hidastella, kyseessä kun on hieno levy. Sellainen, jossa ei ole yhtään huonoa biisiä.

Luulin etukäteen että The Visitors on sellainen epäkaupallinen levy, jossa ei hittejä ole, koska en osannut yhdistää One of Us -nimeä biisiin. No, onneksi tämä hitti ei erotu häiritsevästi levykokonaisuudesta, ja on siis hieno biisi kuten muutkin levyllä. Suosikkini taitaa vieläkin olla nimibiisi, mutta myös esimerkiksi Soldiersin tunnelmasta tykkään paljon. Biisin YouTube-kommenteissa kerrotaan osuvasti, että jotkut ovat tykänneet kuulemastaan kunnes saaneet tietää bändin nimin. Itselläni ei ole ABBAsta mikään kovin kitch kuva, enkä muutenkaan ymmärrä niitä joiden mielestä tarttuvien hittien kirjoittajat eivät voi tehdä myös oikeasti hienoja biisejä.

Olin kuunnellut jonkin verran Arrivalia aikaisemmin. Ilmeisesti pari muutakin ABBA-levyä on varsin hyviä hitteineen, mutta kaksi viimeistä (Super Trouper ja The Visitors) olivat sellaisia joilla levykokonaisuus oli myös hallussa.

The Iceman

Joskus sattuu mukavasti. Olin lukenut Richard Kuklinskista Wikipediasta ja laittanut myös The Iceman -elokuvan katsomislistalle. Ja muutamaa päivää myöhemmin Hero esittää sen. En siis ollut lukenut mitään Kuklinskista tehtyjä kirjoja, tai katsonut hänestä tehtyjä dokumentteja ja haastatteluja. Mutta Wikipediastakin sai jo karun kuvan.

En odottanut elokuvalta liikoja, vaikka siinä on hienoja näyttelijöitä. Hyvä elokuva The Iceman on, mutta suurin ongelma on että se kestää vain reilut 100minuuttia. Puoli tuntia olisi saanut lisätä helposti, että olisi saatu mukaan vähän lapsuutta ja nuoruutta, ja myös lisää tappoja. Eihän sitä tarvitsisi näyttää vain miestä murhaamassa kokoajan, mutta käsittääkseni Kuklinski tappoi välillä myös huvikseen (elokuvassa mainitaan kyllä ohimennen että hän oli kokeillut jousipyssyä johonkin ohikulkijaan), hän on siis jotain palkkamurhaajan ja sarjamurhaajan välillä. Ruumiiden piilottamisiinkaan ei niin keskitytty, vaikka mies oli sen alan asiantuntija. Eniten odottamani Kuklinski-tarina (Wikipediassakin mainittu koiranulkoiluttajan tappo) ei ollut mukana, tosin yksi kohtaus varmasti perustui siihen.

Joka tapauksessa on aina kiva katsoa elokuva kiinnostavasta aiheesta, saipa taas yhden katsomislistalta pois, olkoonkin että se oli lisätty päiviä aikaisemmin. Edellisestä katsotusta elokuvasta olikin yli kaksi kuukautta (!), kyllä aika rientää.

Prince

Prince on siis kuollut. Täytyy sanoa, että tämä oli kovempi isku kuin David Bowien kuolema. Sillä kai pidän Princen tuotannosta enemmän, vaikken ole edes päässyt sen tutkimisessa alkuun. Mies on nimittäin tehnyt paljon levyjä. Ja esimerkiksi Sign o' The Timesissa riittää vielä ihmettelemistä.

Princen tuotannossa ei myöskään ole kaiketi yhtä paljon klassikkoita kuin Miles Davisilla tai Frank Zappalla. Monet ovat sitä mieltä että vain 80-luvun tuotanto on kuuntelun arvoista. Täytyy sanoa, että kun olet nyt lukenut miehestä lisää, niin kiinnostaa todella paljon käydä myöhemmän materiaalin kimppuun. Helmiä löytyy varmasti, vastaan tuli esimerkiksi Colonized Mind -biisi vuodelta 2009. No, ei kyllä ole kauaa siitä kun löysin Goldin (1995). Hienojen biisien lisäksi kiinnostavia tulevat varmasti olemaan myös ne levyt, joilla Prince teki mitä lystää.


Voisi tässä mainita triviatiedon että Prince oli syntynyt samana vuonna (1958) kuin Michael Jackson ja Madonna. Mutta lisää miehestä saa kertoa tosifani, Soundin toimittaja Mikko Meriläinen:

Princelle
Soundin Minun tähteni -juttu
8 upeaa Prince-videota internetin kätköistä

Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Katselin joskus WatchMojon listan 1900-luvun parhaista kirjoista, ja Sadan vuoden yksinäisyys oli silloin ainoa top 10:stä jota en ollut lukenut. No, olisihan se varmaan tullut vastaan muutenkin, tunnettu teoshan se on. Klassikoita vain on paljon luettavaksi. Sadan vuoden yksinäisyys on oikeastaan tuoreemmasta päästä, vaikkei mikään uusi ole.

Etukäteen arvelutti kun kuulin että kirjassa on "taika-elementtejä" (maaginen realismi), vaikka lähinnä sukukronikka on kyseessä. Mutta kyllähän siihen tottui nopeasti. Sen sijaan nimien kanssa sai olla tarkkana, niitä kun riittää, ja monet kuulostavat samoilta. Joistain kirjoista tuttua lunttilistaakaan ei ole. Olen muutenkin huono nimien kanssa, mutta yllättävän hyvin pysyin kärryillä, vaikka lukemisessa oli pitkiäkin taukoja.

Niin, tämäkin kirja kuuluu niihin, joiden lukemisessa jostain syystä kesti kauan, vaikka sivumääräkään ei ole suuri. Laadustakaan ei ole kyse, nautin kokoajan lukemisesta, ja varsinkin loppupuoli on hieno. Kirjan suomennoksessa tuntuu olevan virheitä, sanojakin puuttuu. En tiedä onko myöhempiä painoksia korjailtu. Lisäksi tämä on taas niitä kirjoja joissa suomentaja (Matti Rossi) esittelypuheessaan paljastaa tarinan tapahtumat. Jostain syystä silti aina tulee luettua ne esittelyt, vaikka voisihan ne jättää lopuksi.

Pitänee lukea kirja joskus uusiksi, ja jättää sillä kertaa tauot lukemisen välissä lyhyemmiksi. Sillä vaikka en siis henkilöiden kanssa suuremmin tuskaillut, niin niitä tosiaan on suuri määrä. Tämä voi olla joillekin hyvä syy jättää kirja väliin, mutta muuten suosittelen ehdottomasti.

Kuvia, taas

Vuosien varrella on parilta musiikkiaiheiselta irc-kanavalta kertynyt talteen linkattuja kuvia, laitanpa joitain tänne http://koti.kapsi.fi/~anpurola/musakuva/

Kuvia saattaa tulla lisää tai niitä voi poistua. Saatan myös nimetä niitä jossain välissä. Eli en takaa että linkatut toimivat.

LOL

Välillä jotain ihan muuta: joukko kuvia, jotka ainakin väsyneinä naurattavat

http://imgur.com/a/BZZvG